Siellä saimme selon. Tohtori koetti tutkia, mitä kaikkea oli varastettu, eräs poliisi auttoi häntä, toinen seisoi vartioimassa ovea ja kolmas kirjoitti muistiin. Emmi juoksi Fransin luo, joka tuli hänelle vastaan, sanoen: "Ei täällä mitään hätää ole. Rahaa he eivät ole paljoa saaneet, onneksi minä ne tänä aamuna vein pankkiin, ja kaikki muu voidaan kyllä hankkia sijaan." — Emmi yritti pyytämään häneltä anteeksi, että oli ollut poissa, vaan tohtori kiitteli hänen poissa oloaan onnelliseksi sattumaksi, koska Emmille muuten olisi voinut käydä yhtä huonosti kuin tytölle, jonka rosvot olivat, suu kiinni sidottuna huivilla, sulkeneet kammariin, ett'ei hän saanut huutaa; sieltä oli hänet puoli pyörryksistä löydetty.
Asunto oli kurjan näköinen. Kaikki oli hujan hajan, kuin olisi huutokauppa ollut meneillään. Piirongin olivat varkaat vetäneet ulommaksi seinästä ja takaa päin murtaneet auki; kirjoituspöytä oli samoin rikottu. Vaatekaappien ovet olivat auki ja vaatteet mikä missäkin tuoleilla ja lattialla. Tohtorin paraimman puvun olivat he vieneet, vaan muut viskelleet ja sotkeneet jalkoihinsa. Hopeakalut oli viety kaikki, paitsi monihaaraiset kynttiläjalat, tuo häälahja, jotka huomattuaan eno Fritz huudahti: "Näetkö nyt, ovathan ne väärennettyä tavaraa!" Kinkut ja makkarat olivat myöskin kadonneet kahverista. Mitäpä he niitä olisivat säästäneet.
Leudon ilman tähden olivat lattiat, kuin olisi siellä koko karavani majaillut. Hirmuista! Kyllä tohtorin nyt täytyy muuttaa muuanne, ei mikään pesujuhla voi poistaa semmoista hävitystä. — Ja missä olivat varkaat? — Haihtuneet kuin tuhka tuuleen tai kuin kaunis uni.
Poliisi otti heti paikalla asianhaarat muistiin. Tyttö kutsuttiin, hän tuli, huivi silmillä. Talon isännänkin, herra Greven täytyi rouvineen tulla esiin.
Kysymyksistä ja vastauksista tuli ilmi, että heti rouvan lähdettyä oli joku tullut tohtoria kutsumaan sairaan luo. Tyttö oli sanonut, missä tohtori oli. Siihen oli mies vastannut, että kyllä ehtisi vielä seuraavana aamunakin, jos hän vain saisi kirjoittaa osoitteensa. Tyttö oli laskenut hänet sisään, vaan silloin oli tulla pujahtanut toinenkin mies ja tukennut häneltä suun. Hän oli kauhusta pyörtynyt, ja kun hän jälleen selvisi, ei hän voinut huutaa eikä liikahtaa, kun oli nuorittu ja sidottu. Semmoisena oli hänet tohtori löytänyt kotiin tultuaan. Sen vakuutti tohtori Wrenzchen. Hän oli kummastellut, että ovet olivat kyllä hyvästi kiinni työnnetyt, mutta ei lukossa. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, oli hän heti huutanut yövartijan ja käynyt hakemassa poliisin, joka paikalla huomasi, että tyttöä sitomassa ja varastamassa oli ollut useampia henkilöitä, koska yksi mies ei olisi jaksanut siirtää raskasta piironkia ulommaksi seinästä. Herra Greve rouvineen todistivat, ett'ei ollut mitään epäilyttävää melua kuulunut.
"Minkä näköiset ne konnat olivat?" kysyttiin tytöltä. — Hän ei enää niin tarkoin muistanut; molemmilla oli ollut suuret parrat. — "Miten voittekin olla niin varomaton, että laskitte sisään epäiltävän näköisiä, parrakkaita miehiä?" kysyin minä häneltä. — Hän ei sanonut osaavansa ihmisiä kasvoista tuntea. — "Miksi ette huutaneet apua?" — "Ei minun tarvitse teille vastata, ette te ole mikään poliisi." — "Jos hänellä olisi puhdas omatunto, ei hän olisi niin nenäkäs", sanoin minä poliisimiehelle. — "Mitä sillä tarkoitatte?" — "Minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä ne ruokavarat ostettiinkin juuri rosvoja varten." — "Niistä sanoista te saatte tehdä tilin." — "Vallan mielelläni", sanoin minä, "kyllä minä teidät tunnen, te kykenette tekemään mitä hyvänsä." Tohtori yritti välittämään, vaan minä sanoin: "Hän on ollut yksissä tuumissa niiden kanssa, sen minä sanon." — Nyt tuli tyttö hävyttömäksi enkä minä muista, mitä hänelle oikeastaan vastasin. Hän pyysi poliisia sekä herra ja rouva Greveä todistajiksi, että minä olin loukannut hänen kunniatansa. Poliisi sanoi kaiken tulevan selville tutkinnossa.
Poliisi läksi ja me muut jäimme hyvin kiihkeään mielentilaan;. tytön täytyi keittää kahvia ja me järjestelimme, että asunto edes jonkin näköiseksi tuli. Makuuhuoneessa rosvot eivät näyttäneet käyneen, vaan kun katsoimme, eiköhän ketään ollut sänkyjen alla, löysimme sieltä Maffin, nuora kaulassa. Sen ne konnat olivat kylmäkiskoisesti kuristaneet. Herra Greve muisti kuulleensa koiran ensin ruvenneen haukkumaan, vaan ei ollut sitä miksikään huomannut.
Kun tyttö minulle kahvia tuodessaan katsoi minuun hyvin äkäisesti, sanoi eno Fritz: "Pidä varasi, Vilhelmiina, tuo syyttää vielä sinua." — "Uskaltakoonpahan!" sanoin minä. — "Sinä olit kiihtyneempi, kuin olisi oikein soveltunutkaan", sanoi minun Kaarleni. — "Kaarle, jospa hän olisi sinua kohdellut, niinkuin minua silloin rapujutussa, niin etpä sinäkään olisi pysynyt vaiti. Kerran hänen piti se kuuleman ja kylliksi."
Tohtori oli Emmille hyvin lempeä ja sanoi: "Olipa onni, että sinulle juuri tänä iltana johtui mieleen mennä vanhempiesi luo; ehkäpä siten suuri onnettomuus vältettiin."
"Niinpä niin", sanoin minä ja katsahdin hymyillen Emmiin. Mehän tiesimme, kuka se onni ja sattumus oli. Ei kukaan muu kuin Vilhelmiina Buchholz, joka juuri ongitteli vehnäpalasta kahvikupistansa.