Koetuksia.
Jos kukaan on milloinkaan totta ennustanut, niin ainakin on tosi se vanhoista teoksista lainattu Schillerin lause, että "Liitto kanssa kohtalon aivan pysymätön on." Minussakin oli se toteutuva, vaikka minä en suinkaan tiennyt, milloin tai missä olisinkaan tehnyt liittoa kohtalon kanssa. Minä koetin kaikkialla tehdä velvollisuuteni ja pitää oikeuden ja järjestyksen puolta, mutta eipä sillä enää pitkälle pääse, sillä ihmisten pahuus on liian suuri.
Tohtorissa tapahtuneen varkauden tutkinto on päättynyt, saamatta aikaan muuta kuin uuden lukon ja uudet turvavitjat tohtorin oveen. Poliisiluutnantin rouva selitti minulle, että kaikki oli ollut aivan säännöllisesti tehty, niinkuin varkaus onkin tehtävä, eikä tohtorin auttanut muuta kuin unhottaa hopeakalunsa. Minä neuvoin häntä ottamaan toistaiseksi vähän runsaampaa maksua sairailtansa, että vähitellen saisi vahingon korvatuksi, mutta siihen hän ei suostunut. Nyt he syövät uushopeisilla kaluilla, jotka hyvästi sopivatkin yhteen noiden kynttiläjalkojen kanssa.
Piika oli pyytänyt eroa, joka hänelle minun suureksi mielihyväkseni annettiinkin, varsinkin kun hän sanoi syyksi, ett'ei hänen tehnyt mieli haukuttaa itseänsä anopilla joka tilassa, ja uhkasi anopille vielä näyttävänsä, että Berliinissä on oikeuttakin. Tohtori oli neuvonut häntä olemaan järkevä, vaan hän oli vastannut, että häntä oli sanottu "kelvottomaksi petturiksi", vaan sitä hän ei tahtonut jättää sillensä.
Minä puolestani niitä sanoja en tunnusta omikseni; vaan tohtori vakuutti jotakin semmoista ynnä paljon muita kiivaita sanoja kuulleensa, kun tuli neuvomaan minua antamaan sille piialle rahaa, että hän sopisi asian hyvällä. "Vai neuvotte te minua alentumaan tuon letukan edessä?" sanoin minä äreästi. "Jos niin tekisin, niin sehän näyttäisi, että minä todella olisinkin väärässä." — "Tehkää, miten tahdotte, rakas anoppiseni, mutta kun tyttö on epäilyksestä laillisesti vapautettu…" — "Minun silmissäni hän ei siltä ole läheskään puhdas." — "… olisi minun mielestäni paras teidän peruuttaa loukkaussanat." — "Semmoiseen nöyryytykseen minä en taivu. Ja julkeata perin olisikin hänen ruveta syyttämään. Ihan mahdotonta se on."
Mutta kuitenkin mahdollista. Aamusilla, kun Kaarle juuri oli lähtenyt konttoriinsa, tuli niin paksu kirje, ett'en semmoista ollut vielä ikänäni saanut; jo päältä päin näkyi, minkä hirmusanoman se toi. Vapisevalla kädellä kirjoitin minä tuojalle saantitodistuksen ja avasin. "Naimattoman Maria Johanna Bandin yksityissyytös loukkauksesta rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan…" pitemmälle minä en päässyt. Kirjaimia minä kyllä näin, vaan en saanut niistä mitään ajatusta, niin ne tanssivat. Se minulle vain selvisi, että minun täytyi mennä oikeuteen.
Minä heti Kaarlen luo, vaan kun pääsin konttorin ovelle, en uskaltanut astua sisään. Minä tartuin lukon koukkuun ja vedin jälleen pois käteni monta kertaa. Vielä hän ei tiennyt, mikä häpeä oli tulossa, kun hänen nuhteeton vaimonsa oli syytettynä. Mutta enhän minä voinut siihen jäädä ainiaaksi seisomaan; minä avasin hiljaa ja astuin horjuen hänen pulpettinsa luo. "Kaarle", sanoin minä arasti, "luehan tämä kummallinen kirjoitus… on… on… en minä siitä pääse selville." — Kaarle luki ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi. "Tämä on kiusallista, on pahempaakin. Sinua syytetään yhdeksästä loukkauksesta…" — "Yhdeksästäkö?" keskeytin minä kummastuen. — "Niin juuri, yksitellen ne tässä on lueteltu, katso itse", — "Jopa se on liikaa hävyttömyyttä, kun minä vain sanoin, että hänen olisi pitänyt paremmin vartioida." — "Suuttumuksesi sinua kiihdytti liiaksi, Vilhelmiina." — "Sen verran vain, kun oli kohtuullista." — "Sepähän näkyy tutkinnossa." — "Kaarle, tuleeko siitä pahakin pula?" — "Toivoakseni saadaan asia selvitetyksi oikeuteen menemättä. Ennen sen esille tuloa pitää koettaa sovituskeinoa. Sinä tunnustat olleesi väärässä, maksat ehkä vähän sovinnoisia ja asia on selvillä. Oletko valmis tekemään niin?" — "Olen", huokasin minä. — — "Ole vain huoletta äläkä itseäsi turhaan kiusaa. Ja nyt mene kotiin, kauppa käy hyvästi, minulla on paljo tekemistä."
Helppo on sanoa: ole huoletta, vaan valitettavasti ei sitä huolettomuutta aina saa ostamalla. Siitä asti, kun oikeuden kirjoitus oli minun luonani, elin minä lakkaamatta huolissa ja pelossa; minusta tuntui kirves alinomaa riippuvan pääni päällä ja ruoka venyi hampaissani.
Minä en voinut olla ajattelematta, että mieheni oli pitävinään asiaa vähäpätöisenä, siten vain salatakseen minulta hirmuista totuutta. Sentähden minä iltapäivällä menin eno Fritzin luo, joka ei likimainkaan ole niin hyvä kuin minun Kaarleni; häneltä minä toivoin kuulevani asian koristelemattomana. — Luettuaan syytöksen sanoi hän: "Vilhelmiina, kyllä tämä on paha asia. Sinä olet haukkunut ja se piika näyttää olevan varma asiastaan, sillä hän on nimittänyt todistajiksi kaksi poliisia, jotka olivat läsnä, herra ja rouva Greven ja tohtori Wrenzchenin." — "Tohtorinko minua vastaan?" — "Niin tässä on kirjoitettuna. Hän tietysti voi olla todistamatta, kun on sinun vävysi, mutta kukapa takaa, että hän jättää käyttämättä näin hyvän koston tilaisuuden, kun se kerrankin tarjoutuu hänelle. Sinä olet kylläkin hänelle tehnyt kiusaa." — "Fritz, olisikohan hän niin oikullinen?" — "Ehkä hän sentään taipuu, jos lupaat lakata pitämästä anopillista holhousta." — "Minä en lupaa mitään", sanoin minä pahastuen, "vaan tahdon sinulta selkoa, joudunko minä tässä asiassa tappioon." — "Sen kyllä saat uskoa; ovathan ne virkavalan tehneet poliisimiehetkin sinua vastaan." — Minä olin jo monesti lukenut virkavalan hirmuisuudesta, sen edessä on enimmäkseen aina hukassa. "Fritz", änkytin minä, "mitä pitää minun nyt tehdä?" — "Ainoan pelastuskeinon olet valitettavasti laiminlyönyt." — "Minä korvaan sen; sano vain, mitä se on." — "Sinun olisi pitänyt juomalla hankkia itsellesi lievittäviä syitä."
Nyt loppui minun kärsivällisyyteni. "Voi sinua kelvotonta", toruin minä. "Etkö sinä enää pidä mitään kunniassa, edes sisaresi pulaakaan?" — "Älähän sentään liiaksi hätäile; markkoja ne sinulta kiskovat, mutta istua sinun luultavasti ei tarvitse." — "Kaarle luottaa sovinnon tekoon; mitä sinä siitä sanot?" — "Jos syyttäjällä on kunnon asianajaja, niin mahdollisesti kyllä sovitte, vaan jos hän on joutunut jonkun nurkkasihteerin käsiin, niin hän ei suinkaan vähällä jätä, vaan koettaa saada jonkun murusen." — "Mutta millä se letukka maksaa kulungit?" — "Tappaaja ne maksaa; kyllä ne sinä saat maksaa, hyvä ystävä." — "Miten ilkeää ja kavalaa! Hän syyttää minua minun kukkarooni luottaen. Onko se oikein?" — "Aivan lain mukaan." — "Sitte pitää moiset lait kumota. Fritz, en minä kestä tätä häpeää; ihan minä tästä kuolen." — "Rauhoituhan tuosta, Vilhelmiina; ainakin joka toinen kunnon ihminen on joskus sakotettu. Ole siis aivan huoletta…"