"Sitäkö virttä sinäkin veisaat?" sanoin suuttuen. "Ell'et mitään muuta tiedä, saat palsamoittaa itsesi; minä vähän pidän lukua teidän moisista neuvoistanne." Äkeissäni läksin pois eno Fritzin luota ja moitin itseäni, että olin antautunut hänen pilkattavakseen. Mutta kun kerran hämmästyy, niin myöskin tyhmistyy.
Valitettavasti oli eno Fritz ihan oikeassa, kun aavisti sen piian kääntyneen riidanhimoisen nurkkasihteerin puoleen; sovinnon yritys raukesi kerrassaan.
Muutamien päivien kuluttua tuli uusi kirjoitus, jossa sekä minua että syyttäjää vaadittiin k:lo 11 ja 12 välillä päivällä saapumaan oikeuspalatsin 29:teen huoneesen. Ja jos olisin tahtonut karata, mitä siitäkään oli apua. Oikeus uhkasi haettaa, jos minä syyttä olisin poissa, ja ennenkuin viholliselleni soin sen huvin, että olisi nähnyt kahden poliisin raastavan minua oikeuden eteen, päätin itse mennä, vaikka hermostoni oli joutunut aivan hämmennyksiin.
Mielenliikutuksistahan ei tullut koskaan loppua. Taivas tietköön, mistä ihmiset olivat kuulleet, että minä olin syytöksen alaisena, mutta tuttujemme piireissä ei ollut muusta puhettakaan kuin oikeuden eteen menon päivästä. Olisikopahan muuten Krausen rouva tullut minulle kertomaan osanottavaisuuttansa! — "No, tiedättekö nyt, miltä tuntuu, kun kohtalo oikein rupee vainoamaan, vaikka te ette koskaan säälineet, kun kova kohtalo valitsi meidän Edvardimme uhriksensa." — "Itsepä te sen vitsauksen olette itsellenne hankkineet; minusta ei ole lainkaan oikein syyttää omista vioistaan kohtaloa, vai kohtaloko se häntä houkutteli karkaamaan?" Se poika näet oli kyllästynyt kouluun ja hankkinut rahaa myömällä kadulla isänsä sikareja ja muita pikku tavaroita sekä viimein kellonsa ja niillä ostanut rautatie-lipun Hampuriin, jossa hänet kuitenkin otettiin kiinni ja toimitettiin kotiin. — "Edvardilla on niin suuri tutkimishalu!" sanoi Krausen rouva puolustellen. — "Vaan aina väärin päin; eihän hän esimerkiksi tutki latinaakaan." — "Hän on valinnut toisen alan eikä tarvitse enää latinaa, joka onkin vain kuollut kieli." — "Saanko kysyä, minkä alan hän on valinnut; ehkäpä sokurileipurin puodin ja makeisten syömisen?" — Rouva naurahti halveksivasti. "Edvardista tulee laivankapteeni", sanoi hän, "ja silloin hän kyllä voi ansaita rahaa, ja kapteenit ovat arvokkaita miehiä. Hän on jo hankkinut itselleen kompassin ja vinnillä hän jo aika lailla kiipeilee vaatenuoria myöten. Kapteenin ammatti se juuri on sopivin hänelle." — "Kunhan hän kerran on kapteenina", sanoin minä, "vaan en minä sitä vielä usko." — "Niin, kun aina olette paremmin tietävinänne kaikki", vastasi hän, "mutta ei teidän viisautenne suinkaan ole erehtymätön, muutenhan te ette olisi puhuneet niin rikoksellisesti." — "Sitä te ette ymmärrä", vastasin minä äreästi. — "Mahdollista kyllä", sanoi hän pistävästi, "minä vain kerron, mitä muut sanovat; minä en suinkaan rupea sitä arvostelemaan, minun kaltaisellani ei vielä koskaan ole ollut mitään tekemistä oikeussalissa." — Hänen mentyään sanoin minä Bettille: "Nyt hän oikein näyttäytyi omassa karvassaan. Sinä et saa laskea häntä enää sisään; minun onnettomuuteni on liian suuri hyeenain iloksi."
Seuraavana päivänä tuli poliisiluutnantin rouva minua tervehtimään. "Paljon riippuu tuomarista", sanoi hän, "ja miten te asiaa esitätte. Mitä aiotte panna yllenne?" — "Pelkkää mustaa", vastasin minä. — "Mitä yksinkertaisempi puku, sitä parempi, ett'ei teidän ja syyttäjän erotus näyttäisi liian suurelta eikä teidän ylempää säätyänne luettaisi teille pahentavaksi asianhaaraksi. Tietysti te ette käytä syytettyjen penkillä istuessanne silkkiin ommeltua vaakunaanne!" — "En sitä ajatellutkaan. Kunhan hankimme vaunut, maaluutan minä sen oveen." — "Minä ajattelinkin vain, että vähähän teillä nyt on hyötyä esi-isistä ja kunniamerkeistä. Häpeä pysyy kuitenkin ainiaan." — "Ei vielä toki olla niin pitkällä." — "Antakaa anteeksi, että kerron, mitä mieheni sanoo, jolla kuitenkin on toki vähä taitoa näissä asioissa. Te olette jo melkein kuin tuomittu, sanoo hän. Mutta me olemme ylempänä kaikkia etuluuloja emmekä siis aivan kokonaan keskeytä entistä seurusteluamme." — Minä siis olin jo tuomittu maailman silmissä. Selvästi minä ymmärsin, ett'ei poliisiluutnantin rouva ollut enää julkisesti yhdessä meidän kanssamme näyttäytyvä. Täst'edes olin minä oleva hyljättyjen luvussa.
Se ajatus vei minulta viimeisenkin ryhtini, niin että minä tuskin enää jaksoin liikkua kotona, mihin tahdoin. Ikkunan edessäkään en enää kärsinyt istua, kun ohi kulkevat ihmiset näyttivät seisattuvan katselemaan ja sormellaan osoittelemaan minua. Betti kyllä koetti vakuuttaa sen olevan vain luuloa, mutta näinhän minä omilla silmilläni Heimreichin rouvan kävelevän pari kertaa edestakaisia toisella puolen katua vanhimman tyttärensä kanssa ja pilkallisesti katselevan meidän ikkunoihimme päin. Se oli perin kiusallista. Minä aloin riutua ja unikin karkkosi niin kokonaan, että Kaarlen täytyi kuorsaamisensa tähden muuttaa toiseen huoneesen.
Bergfeldtin rouva kävi myöskin meillä, mutta eipä hän virkistänyt, vaan päinvastoin. "Hyvänen aika, rouva Buchholz", sanoi hän, "oletteko pulassa. Mutta eihän teidän olisi pitänytkään heti lyödä hiilikoukulla." — "Mitä lorua se on?" — "No, olettehan te sitä tyttöä piesseet, niin että veri on virtanaan juossut. Siitä kyllä saatte jonkun puoli vuotta." — "Vaikk'ei ole puhettakaan lyömisestä. Kuka semmoista lörpöttelee?" — "Rouva Buchholz, hyvin minä säälin teitä, mutta sitähän nyt kaikki puhuvat koko kaupungissa; vaan kaikkialla minä kuitenkin puolustan teitä ja sanon: oli onni, että sillä piialla oli kovat luut, muuten ne vielä veisivät Buchholzin rouvan mestauslavalle." — "Ja sekö muka on puolustusta, — niin; tehän olitte niin ystävällinen minua kohtaan, kun minun Emilini silloin surmasi itsensä… minuun olisi todellakin kovasti koskenut, jos ne olisivat teidät mestanneet tai muuten surmanneet." — "Jumala minua suojelee ja armahtaa. Minä voin vannoa, ett'en ole sormeanikaan nostanut lyömisaikeessa." — "No, rouva Buchholz, älkäähän tehkö väärää valaa. Mitenkä ihmiset osaisivat semmoista puhua, ell'ei siinä olisi yhtään totta? Teiltä on varmaankin vain luiskahtanut käsi, jossa sattumalta hiilikoukku oli. Niin minä sanoisin oikeuden edessä, jos olisin teidän sijastanne pulaan joutunut."
"Hyvä rouva", sanoin minä, "tämän kaltaista puhelua minä en enää jaksa kuulla, mieluisimmin olisin minä yksin." — "Kyllä minulla aikaa on", sanoi hän ja jäi istumaan. "Ensimältähän ne vain niin puhelevat, sittemmin kaikki unhottuu, vaikka mitä kerran on tarttunut ihmiseen tällä tavalla, sitä ei mikään sade saa pois pestyksi." — Ja samaan tapaan lorusi hän, kunnes minä olin sekä ruumiillisesti että henkisesti aivan menehtynyt. Kun hän viimeinkin läksi, sanoin minä Bettille: "Minä en ota enää ketään vastaan, vaikka itse Suur-Mogul pyrkisi."
Mutta täytyi minun kuitenkin tehdä yksi poikkeus. Rouva Helbich, se ravintolan pikku emäntä, ei huolinut kielloista, kun sanoi itsellään olevan tärkeätä ilmoitettavaa. Hän tiesi kaikki tarkoin. Skaatin pelaajat olivat tästä asiasta paljon kiistelleet, ja sentähden hän oli ruvennut tarkkaamaan heidän puhettansa. "Rouva Buchholz", sanoi hän, "teitä meidän on kiittäminen kaikesta onnestamme, ja nyt meidän täytyy kokea, että teille tapahtuu tämmöinen onnettomuus. Se koskee sydämmeen asti. Te olette varmaankin aivan syytön." — "Kyllä olenkin, rouva Helbich, vaan ei kukaan sitä usko." — "Minä uskon", sanoi hän vilkkaasti, "ja sentähden juuri minä tulinkin, sillä kuulkaahan, mitä myöskin sanotaan: koira on myöskin epäilyksen alainen." — "Ei suinkaan, asianajajat ovat jo miettineet ja tutkineet kaikki." — "Varkaat aina ensiksi myrkyttävät kahlekoirat." — "Se ei sovi, sillä tämä olikin pieni huonekoira." — "Juuri sentähden. Kahlekoirat ovat ulkona, niin että varkaat pääsevät niiden luo, mutta rakki oli sisällä, kuka sen myrkytti? Ei suinkaan kukaan muu kuin joku talon väestä." — "Se ei myöskään sovi, rouva Helbich, sillä rakki oli nuoralla kuristettu. Te erehdytte." — "Eräs meidän päivällisvieraistamme, joku ylioppilas, sanoi, että te olisitte vapaa syytöksestä, jos voitaisiin näyttää koiran olleen myrkytetyn." — "Rouva Helbich, minä kiitän teitä myötätuntoisuudestanne, mutta tottahan oikeus on viisaampi kuin joku ylioppilas ja me muut, jotka emme ole lukua harjoitelleet. Kaikkihan tutkittiin eikä mitään epäilyttävää huomattu." — "Ja minä niin varmaan luotin tuovani teille apua. Rouva Buchholz, ette usko, miten minä olen pahoillani." — Hän heltyi itkemään ja minä samoin. Kaikista puheluista oli tämä raukasevin, sillä me molemmat olimme niin avuttomat. Ja seuraavana päivänä oli asia tuleva ratkaistuksi.
Minä olin niin raukea, että kävin levolle ennen pimeän tuloa. Kaarle tuli ja istuutui minun viereeni. Hän puhui hyvin ystävällisesti ja neuvoi, ett'ei minun pitänyt katsoman asiaa pahemmaksi, kuin se olikaan. Mutta oliko hänen luonansa käynyt niin paljo hyvää tarkoittavia ystäviä? — "Lepäähän nyt hyvästi", sanoi hän, "älä ole huolissasi. Kun koetukset menevät ohitse, palaa kyllä entinen iloisuutesi jälleen. Saathan täällä maata ihan rauhassa, ole nyt vain tyytyväinen." — "Kaarle", sanoin minä, "ethän toki vaatine minua kehräämään kuin kotikissa? Vaikka osaisinkin, niin en sitä saisi tehdyksi tässä kurjuudessa."