Betti tuli kysymään, eikö minulle mikään ruoka maistuisi. "Vähän korppua ja maitoa saat tuoda myöhemmin, sen verran vain, että hengissä pysyn, mutta ei silläkään ole vielä kiirettä."
Ei minulla ollut vähääkään nälkä. Hirmuiset ajatukset karkoittivat ruokahalun. Puoli unessa näin vankiloita ja mestauksia, ja vaikka ihan selvään ajattelin, että sen vaikutti vain tuo Bergfeldtin rouvan loruaminen, niin heti kun silmäni suljin, alkoi taas kuulustelu oikeuden edessä.
Kaarle sanoi hyvää yötä ja Betti vaati minua syömään edes jotakin. Hänen mielikseen tein luonnolleni väkivaltaa, ja hyvältäpä se ruoka sitte maistuikin, kun kerran alkuun pääsin. Maito oli lämmitetty ja korput murakat. Betti oli tuonut yölampun, jonka hän nyt sytytti ja läksi sanottuaan hyvää yötä. Minä olin taas yksin.
Tämä oli siis moitteettoman elämän viimeinen yö; vaan täst'edes minä en saattanut enää vapaasti katsoa ketään silmiin. Jos kaksi missä kuiskutteli ja pilkallisesti nauroi, täytyi minun aina luulla heidän nauravan minua. Jos ken minua katseli kieroon, niin eikö hänellä ollut oikeutta siihen? Saatoinko minä enää koskaan moittia ketään kanssaihmistäni, sanomatta itsekseni: olethan itsekin istunut syytettyjen penkillä ja sinut on tuomittu syylliseksi. — Nukkua minä olisin tahtonut, ah, miten mielelläni nukkua!
Minä käännyin milloin millekin kyljelle, ja kun viimein juuri olin nukkumaisillani, tunsin joutuneen korpun muruja tilalleni, jotka siellä pienimmästäkin liikkeestä ritisivät ja minua kiusasivat. Vähitellen rupesivat ne yhä enemmin kiusaamaan, kunnes sitä oli ihan mahdoton kärsiä, niin että minun täytyi nousta ylös tekemään uudestaan tilaani. Siinä puuhassa virkistyin niin, ett'ei unta ollut ajatteleminenkaan.
Minä makasin makaamistani yhä mietiskellen niinkuin ennen. Maltas, eikö tuossa taaskin ollut korpun muru? Oli todellakin. Varmaankin oli joku pudonnut sänkymatolle ja siitä tarttunut paljaasen jalkopohjaan. Koko taistelu oli kestettävä uudestaan; aivan siitä oli joutua toivottomuuteen. Minä itkin suuttumuksesta ja väsymyksestä. Miten vähä Jumala todellakin tarvitsee välikappaletta, ihmisiä rangaistakseen; yhdestä korpunmurusta on kylliksi! Minä kyllä tiesin, ett'en ollut aina ollut semmoinen, kuin minun olisi pitänyt olla, vaan olinko minä todellakin ansainnut niin hirmuista rangaistusta? Viimein kuitenkin nukuin.
Aikaisin seuraavana aamuna heräsin siitä, että viereistä huonetta puhdistettiin, piika availi ikkunoita, työnteli tuoleja ja asetteli kaikkia paikoilleen. Betti oli jo myöskin liikkeellä. Hän tuli hiljaa katsomaan, vieläkö minä nukuin, ja ihmetteli, että minä jo olin herännyt. — "Lapseni", sanoin minä, "kun on huolta mielessä ja korpunmuruja vuoteessa, niin huonoapa se makuu on." — Hän auttoi minua pukeutuessani. Myöhemmin tuli eno Fritz, joka oli minun todistajani, ja vaikka aika kyllä kului hitaasti, oli meidän viimein lähteminen. Murhenäytelmän viimeinen näytös alkoi.
Minä en ollut vielä koskaan käynyt lakipalatsissa ja ja nyt piti minun astumaan sinne syytettynä. "Tuolla takana on piha, jossa mestataan", sanoi eno Fritz ja viittasi erästä muuria. Minua värisytti. — "Älä pelkää", sanoi hän, "niin kauan ei ole mitään vaaraa, kun pyövelillä on kädessä valkoiset hansikat. Vaan milloin hän ne riisuu…" — Kaarle kielsi häntä semmoista puhumasta ja tarjosi minulle käsivartensa. Hän kysyi 29:ttä huonetta; meille näytettiin tietä, ja astuttuamme pitkän käytävän päähän olimme perillä. Muutamia ihmisiä istui siellä penkeillä, toisia oli seisomassa, Herra ja rouva Greve olivat siellä, samoin molemmat poliisimiehet ja tohtori. Näin minä hänetkin, joka oli minulle tämän kaiken saanut aikaan.
29:stä huoneesta tuli juuri oikeudenpalvelija ja luki paperilapusta: "Ahrens syyttäjä, Meijer vastaaja." Odottelijoista meni monta sisään, vaan pianpa he palasivat, sillä he olivat viime hetkenä sopineet. Ne onnelliset! — "Band syyttäjä, Buchholz vastaaja!" huusi nyt palvelija. Minua väräytti. Jos olisin astunut taikinassa, eivät jalkani olisi tuntuneet raskaammilta kuin nyt; enemmin kuolleen konnan kuin elävän ihmisen näköisenä hoipertelin minä sisään. Minut vietiin pieneen, nelikulmaiseen aitaukseen, jossa sain istuutua tuolille. Siinä se oli tuo aituus, joka erottaa syylliset muusta maailmasta.
Vehreäpäällyksisellä korkolattialla istuivat tuomarit ja lautamiehet ynnä kirjuri. Kirjuri luki syytöksen. Oikealla puolella istui syyttäjä, keskellä kutsutut todistajat; taaksemme oli kokoutunut yleisöä, jota aituus erotti asianosaisista.