"En minä teidän sijassa semmoiseen huoleen tyytyisi".
"Mitenkä niin?"
"Piiatkin voivat tyhmyyksiä tehdä".
"Nyt en ymmärrä teitä, hyvä rouva Bergfelt!"
Bergfeldtin rouva naureli ilkkuisesti itsekseen ja sanoi: "Ovathan ne jo isoja tyttöjä kumpikin, ja juuri sillä iällä silmällä pidettävät. Täällä Berliinissä vätjästelee niin paljon joutilaita nuorukaisia; sotaherroja mainitsemattakin!"
Nyt oli kärsivällisyyteni lopussa. "Älkää pelätkö, te, hyvä rouva, minun molemmat tyttäreni eivät ole ollenkaan hulluja uniformuihin, eivätkä kiidä katsomaan lasista, kun sotaherroja sivuitse menee. Minun tyttärieni ei tarvitse istuskella muka kirja kädessä Eläintarhassa Floran vieressä kosijoita houkutellakseen!"
"Ei minunkaan", vastasi Bergfeldtska äkäisesti.
"Se on iloista kuulla", huudahdin, "mutta siinä ne istuvat kumminkin".
Se oli ilkeätä panettelemista, intti hän. Minä vastasin, ett'en suvainnut kenenkään puhua pahoin minun lapsistani, ja mitä olin sanonut, se ei ollut kuin totuutta vaan. — No, me erosimme ei juuri sydämellisinä ystävinä.
Bergfeldtskan mentyä, sanoin miehelleni: "Kalle, lähtekäämme kuta pikemmin sitä paremmin. Tuo kapine koettaa karvastuttaa minun iloani. Tiedänhän minä, että voin luottaa lapsiin ja vanhaan Maijaan. Pyydän vielä Krausen herrasväkeä toisinaan käymään katsomassa".