Rautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen sini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran olen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä oli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan, hyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra Spannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi ei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli, niin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien tunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista liiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli kehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta, sanoi hän huomattavan olevan, kuinka luonnosta vaarin-otetaan. Monet eivät milloinkaan sitä oikein opi. "Ketä nyt tarkoitatte?"
"Taide-bramineja", vastasi hän.
Minä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut, kai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä, mutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja huudahti:
"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla. Havaa, sydänkäpyni!"
Hinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili rouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se oli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän muitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten asian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä ole vierasten katsottavaksi.
Desenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra Kliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme tavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan varmaan kuullaksensa mainiota Miserere'ä ja tutustuaksensa Italian soitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme ottaa asuntoa ravintolassa "Orient". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut jättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.
"Kalle", sanoin, "he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei ole Garda-järvi liika sininen".
Herra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja katseli vaan lasista.
Minä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet sanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti nuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin työskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat minusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.
Milano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on näöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on vilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita. Sitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis: