"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset ymmärtävät sievää vaatteusta".
Ennenkuin menimme atrialle, jota Italiassa "pranzoksi" sanotaan, kävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole puolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, — mikä hyvänsä niistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa korkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla sakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema dragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että huiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu olevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan semmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja Linden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas asetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin koristeiksi.
Nää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon ympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä osuvat hänen verkkokalvoonsa — ainoasti se saapi hyötyä matkoista. — Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun huomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni, ja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää heille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.
"Kalle", sanoin minä, "meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki tää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole kaupungin-rautatietäkään täällä!"
Tunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska taiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin meikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin Kallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle: "Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä", ja töykkäsin häntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua. Sivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta minun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein julki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia, lasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana vähän aleni minun arvostelussani.
Iltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja näyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet ovat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella parvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella silkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten saavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera, josta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan, italialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät hyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan pidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan selin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan ja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin myrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut jotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla, päätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin heille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa alettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni tuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia hyväksymys-huutoja ja luikattiin "bis" (samaa mi saksaksi on da capo). Suuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella kerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä kovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä laulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.
Kun nyt laulaja taikka laulajatar — sillä naisiakaan ei säälitty — oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu: naiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas, he olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin; herroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa kaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat toinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät vieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä salissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. — Meilläkin on soitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta meikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin tai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä olin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että Buchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten minusta olisivat aatelleetkaan.
Nautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker kehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas tuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla kohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä pohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli pelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.
Viktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän virvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum puuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä on kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja siksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä ilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.
Herra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa, taulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain mestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään kokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden italialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin esi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia pensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi pikemmin kun uuden aikaiset mestarit. — Pihalla seisoo Napoleonin pronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota kolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä menimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio Ehtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina, sillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi uudistamista.