Muut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan — mutta minä aattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn katselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas eikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! — "Jos nuo vanhat mestarit eivät saaneet sen parempata aikaan", sanoin, "olisivat yhtä hyvin voineet olla mitään maalaamatta".
Soman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin täällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan carabinieri'ksi, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset hatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut siten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia ulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden kirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta Berlin onkin älyn kotokaupunki.
Jälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli Campo santo'a, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville, mitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä, vaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he seisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan omaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja ne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan luona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää tienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa ja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan sisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen mies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee. Ja siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. "Tahtoisinpa tietää", aattelin, "josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun hän tulee hautuu-maalle? — Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti syntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? — Ja josko hän, jos menee toisiin naimisiin — sanoo toiselle miehellensä, ett'ei, kun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa tarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin tarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? — Nuorten herrain sopii kävellä hautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis' otettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin isän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun täytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa hereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. — Siinä sopessa, jossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä mataloilla hautakumpuloilla — ja minä luulen, että se rakkaus, joka istutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka kuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä kun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri hautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan sopimattomuuksia."
Oikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan; sillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä ilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia, katselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi olemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä ottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua niin miellytti.
Siis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää ensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on lysti saada tietää, miten kotona voidaan.
Genua.
Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. — Matkustavan Berliniläis-rouvan velvollisuudet. — Museoita ja taulustoja. — Ilahuttavia edistyksiä seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. — Mintähden täytyi muuttaa toiseen vaunuun. — Kirje lapsille. — Professori Qvenylhuber. — Mintähden herra Spannbein söi polypejä. — Mintähden rouva Buchholz oli luulla itseänsä keijukaiseksi. — Pyhä gral. — Mintähden herra Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.
Taas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää niin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea ilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle konjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika vielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi ystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen, että parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu oikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä kerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.
Herra Spannbein vaan oli harvapuheinen.
"Onko teille kuka tehnyt mitä?" kysyin minä säälien.