"Ah, jos tietäisitte —!" huokaili hän.
"Genuassa ehkä jo ratkaistaan minun onneni".
"Kuinka niin?"
"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on salaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta".
"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin rouva Buchholzilla on semmoinen".
Me puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen laulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä ollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut, odotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle. Kalleni sanoi:
"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin mennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa".
"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä", arveli eno Fritz. "Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella puuro-tenorilla kuin täällä".
Minä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun kotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut läsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista mieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön jäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava, sanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt kerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä loppunut ennenkuin kysäsin: "No mistäs ovat nuo sulosointuiset positivit?" Nyt hän oli masennettu.
Kostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista kapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: "Nuo ylenpalttiset kampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina".