Silloin minä suutuin ja vastasin:
"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä kuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et sinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman sisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin kumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu pitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana, kun tulet niin myöhällä kotiin."
Kalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan koko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi vaan. Mutta oliko minun syy?
Herra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme nähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa olin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko ennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin ei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin niiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten; taulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.
"No niin", vastasin minä, "mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos jonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä ainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika paljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin yhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen toiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu."
"Taiteen-tuntija", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, "valitsee vaan joitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin".
"Minä puolestani", vastasin, "tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän minä maksan pääsy-rahan".
Eno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi kyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin toinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.
"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa", virkahdin minä, "mutta minun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa suovalla ja harjalla!"
"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille oikean arvon", sanoi herra Spannbein.