"Miks'eivät sitten uuden-aikaiset taiteilijat heti maalaa patinalla?" kysyin.
"Sitä monet tekevätkin".
"Mutta onhan luonto puhdas ja lempeä".
"Maalarien tulee antaa taululleen vaikutetta".
"Vai vaikutetta?" huudahdin. "Saapasmusteella? Kiitoksia paljon".
Kalleni, jota tää puheleminen ei näkynyt huvittavan, sanoi:
"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit taiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut."
"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa pidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän teoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa kunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä aineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen opetuksiaan!"
"Kalle", vastasin minä, "mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä jäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden."
Eno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön, levittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit. Skatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle, niin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa. Mutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna jossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja vaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein ymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta: partenza — partenza-a-a, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää höyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.