Alessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja ostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä vähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja kysytään: qvanto costa? Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta ja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi sormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä kerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei tingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on sormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita sieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan kaupaksi. Quanto costa? — Una lira! Kaupustelijalle annetaan seteli, hän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa ostajalle pullon sangen kohteliaasti.
Liransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset hampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia. "Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä", ajattelin, "miten minä täällä vieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on markkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin, aivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta kävisi kipeäksi heti". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain hämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita ensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään vaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä tään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.
"Suokaa anteeksi", lausahdin, "tässä ei ole teille tilaa. Tämä on meidän vaunu."
Vieraat eivät liikahtaneet. "Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani", sanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja tuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi myrkyttää minua.
"Hyvä herra", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, "yhden näistä nurkkasijoista vaadin kaiken mokomin".
Hän irvisti niinkuin äsken rouvakin, eikä ottanut liikkuakseen.
"Kalle", huudahdin, "mitä ihmisiä nää ovat?"
"Englantilaisia", sanoi Kalle. "Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos, mutta eivät menneet".
"Mintähden päästitte heidät sisään?"
"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi erinomaisen mieltä-kiinnittäväksi".