"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle paikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa konduktööriä."
Konduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli, eno Fritz puheli — englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan, he tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä liikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.
Tässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin herra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä hyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja pilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en ollut Alppien yli matkannut.
Ei siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani. Mielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan villien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti missiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa, kyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia enää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin kiitettävä.
Siinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun mieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua; oli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun muuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen. Minä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut meillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus hyvänsä.
Tupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui tuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.
"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua", pilailin.
Ilman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen ylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin sana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa, teki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa sai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas väitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan. Me viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä mitään. Minä sanoin: "Polttakaa, pojat, minä annan luvan".
Ensi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että englantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän puolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin. Junan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu laulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun — syystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin olimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli sennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.
"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten saksalaista siellä ylen-katsotaan", huudahti Kalleni kun mennä höyryytettiin taas eteenpäin. "Minä olen vakuutettu siitä, että tuo englantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys eivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen kansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä."