Italialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa, Florenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä ovat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin akkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän akkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen. Sisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa sohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten pihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja tampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja kolme päällysnuttua.
Genuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä; enimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä katsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että eno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.
Juuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla ajamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää taivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka se viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa voimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas käryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä ei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta mitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä kihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja ja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta inhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei lähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan värähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn. Siinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla piiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä pyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se on valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.
Näkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa puutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo, mutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta. Kyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä semmoista roskaa emme syö.
Professori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua ihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä, näyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi rahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että sitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua Berlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa, saisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää, että kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi Pichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat ja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa. Kaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta taikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään mitä makkarassa lienee — niin se on kumminkin vissi, että polypeja siinä ei ole.
Mutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä ulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman noita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää oivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin kauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein litkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi. Kumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä: "Miltä maistui?", vastasi hän: "Meren ajokasta taisi olla!"
Minua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa rakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen hyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen käytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä leikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika. Neidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan vakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun heillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska häntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä, varsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.
Ei aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen salaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär häntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii nyky-aikaista maalaustaidetta, — herra Spannbein taas ei pidä kovin suuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä uudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin suostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa ei Ottilia — niin on armaan nimi — milloinkaan mene hänelle.
Kävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa minulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.
"Aluksi siis on laita se", sanoin, "että Ottilia ja te rakastatte toisianne, se on pää-asia."