"Mutta isä?" vaikeroi hän.
"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin, että ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet tapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide, yhden-tekevähän se on."
"En minä käänny pois taiteestani, en koskaan!"
"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa ja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta jos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan pariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!"
Hän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa saada ihmiset järkeen. "Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan", sanoi entinen tyttö.
Eno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti tärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja, joita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on tuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas semmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin puolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno Fritz oli aprikoinut.
Meidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän kun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla isänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen. Tuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan, katto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin että Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään, jott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis eräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa meidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja sitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella, vaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman, jossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa korkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja jossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä runollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta, sini-kirkkainta olla taitaa!
Me soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi viidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista, ja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni keijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka sanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä siinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.
Lepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo ihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis kutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää selviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa arvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen mailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla, vaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan ihmeellistä!
Eno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä aamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä Gral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää, niin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen monta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen ei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa menehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa, muuten eivät auta.