Iltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin Milanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä näytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka vaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, — vanhoja ja nuoria, miehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli "seuramatka", ja heitä vietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja ruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa huhahti vaunu-karavaani sivutsemme.
"Kalle", sanoin minä, "nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää milloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi kautta Italian?"
"En", vastasi hän, "minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan olutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten kulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana."
Tiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti. Useasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja kivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä selkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla? He hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat niitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin voimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan niitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan päivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille — ja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa taulussa — mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo sydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka uusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi oikein somalta. "Hyvä luoja", aattelin, "minkä näköisiä nekin ovat, kun kotiin pääsemme?" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja aivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja kivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä surua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä liinavaate-kaappiin kuuluu?
Seuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra Spannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet junalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno Fritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.
"Hyvästi toistaseksi", sanoi herra Spannbein.
"Ja miten nyt on noiden vanhain mestarien laita?" kysyin minä.
"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin kirjaa varten", vastasi hän alakuloisesti.
"Terveisiä Ottilialle!" huusin hänelle, junan lähtiessä.
Riviera di' Levante.