Sunnuntai-ajatuksia. — Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon. — Mielitehtoinen yhdyttäminen. — Mintähden rouva Buchholz pelkää paholaista. — Kummitus. — Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. — Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. — Miten eno Fritz huvitteli. — Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta on asujainta Civita Vecchiassa. — Miten matkailijat olivat tulla estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.
Oli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria nousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla kasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut täynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot lehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja — herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi, että vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä Berliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja mehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika pikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti meitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti, semminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus hamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme karahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin juna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta ja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin päivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi, ja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että joku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli haavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja minä huudahdin närkästyksissäni:
"Eihän toki ihminen mahda olla mikään koppamato!"
Riviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä, mutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu maantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten läpi höyryveturi vyräjää.
Sitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama laivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa keskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja sitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä on? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa hänkin silmänsä mustaksi.
Siinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä laineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita, losopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja, joissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka laiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse itseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä ja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan työtä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon kanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen toisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni nuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.
Kauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen peitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme suuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista, ja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä eräs herra.
"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä", huudahdin minä, "häntä täytyy minun puhutella".
"Etköhän erehdy, Wilhelmina?" kysyi Kalleni.
"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen otsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas, paljastettiin Thiergartenissa."