Minä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin avomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet, sanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.
"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta jalon-ihanaa?" kysyin osoittaen harkkoon.
"En", vastasi hän, "marmori on Viktoriaa varten joka Kunniasaliin tulee".
"Kuinka se on mahdollista", kysyin sitten, "että herra professori voipi luoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia".
"Oh, mikäs siin' on", vastasi hän hymyillen, "kuvat ovat harkoissa jo, niitä pitää vaan hakata niistä näkyviin".
"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä pitävät?" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin taide.
Ensimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti oli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on todellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin sanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa eikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän johdosta!
Kalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin professori Sohaperin puheille.
"Vielä mitä!" vastasin minä. "Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan käyttää tätä puhelemista."
"Mitenkä niin?"