Kahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut torkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi joulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä runoniekat nimittävät. — Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut Romassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma ollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala. Ja nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin Fabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!
Jok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä näkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään niin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä ajoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla on, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina sanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä luultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta pidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka niissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi kuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset älysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut kumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä uusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka siihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi vesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti kasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.
Sievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat pirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli jumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on sangen kallis-arvoinesta.
Kun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin täytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös risuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi hallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja leikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä, ja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan. Kypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot haarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat ne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti hedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää väettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita pidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat ihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen on totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa nähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin välillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän villakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen esi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, — ja sentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.
Myrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin on joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta meillä on taas turpeita niin paljon.
Nytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla vuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän epätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä! Sotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin kupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat nuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten estivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää ikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon pyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä tunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.
"Olkaapas tunkeilemata!" huusin. "Muutkin ihmiset ovat maksaneet!"
Minä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki samasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.
Siinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja puutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen vesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien sivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy; taustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien yli — se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja juna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!
Seitsemän kukkulan kaupungissa.