Mutta eno Fritz sanoi:
"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että he Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä Franskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia auttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena: Eläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas! Pelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota, vaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle mieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo malja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä jokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan Heidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä Saksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle romalaisesta troskan-ajurista."
Hän antoi vetturinille kourallisen pientä rahaa, ja tämä huusi iloisesti:
" Evviva Germania! Evviva Bismarko!"
"Se on hyvä, anna mennä. Avanti, avanti!"
Muutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia, erinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita, palmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli Paolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin edustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa yksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan puistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja perjantaina kello yhdestä — yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan — niin astuimme vaunuista pois, sillä oikea "villa" täytyi meidän saada nähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja haavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä, mutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon ja Vatikaniin vallan viehättävä.
Sillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia, joita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja puunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä sadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä niskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa olisivat sanoneet: "Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä, annetaanpa hänelle ruiskutus!" Jos se sade, joka täällä kaasi alas neljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis' kestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut, ennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean näköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat likomärät, — hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä. Vieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä hansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.
"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt jättämän kotiin", sanoi eno Fritz. "Jos asuisit Romassa viikkokausia ja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa. Matkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin, lankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan. Jos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi."
"Missä on konjakki?" huudahdin.
"Hotellissa."