"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?" karjasin eno Fritz'ille. "Jos Kalle raukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun."
Me kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme Kallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti. "Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!" aattelin kauhistuen. Minä hieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle groggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia tilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi ja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan erinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.
Kun hän oli nukkunut, sanoi eno Fritz:
"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan, min-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!"
Minä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme, ja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään, töllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun, vaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä, niin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin suututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat ainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan heidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä tulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja kyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine professoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin kohdin odottaa parannusta.
Rengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan haittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei ole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.
Niin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle sydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin Memnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä unessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten vallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä — runo-taitoa!
"Oi runottaret", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, "jos ette par'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä saksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne Delphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!"
Kun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin janoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa, jota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää "Tiberin ihanalla rannalla". Tää värsy kuului kuin seuraa:
"Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana! Kuin jalon-ihanat on taide-teokses, Kuin suuri mestaries' kunnia! Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan, Antiikin henki heistä ei koskaan katoa: Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan, Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa."