Nähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja, toivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta tuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille tulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen kaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan heidän mieltä viehätä.
Tiedustellessamme kirjeitä "Orientissa", olikin siinä kirje meidän tyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut heillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu ja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja tempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta yhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun viimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä ymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.
Kun olimme taas menemässä ulos, kuului äkkiä tuttu ääni:
"Herra Jesta, rouva Buchholz, tässähän he ovat!"
Rouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas. Jälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää — olipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee, että ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan, mikä meillä määränä on.
Rouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota Miserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista soittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin annettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka alkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.
"Jos se on mainio", sanoin minä, "niin täytyyhän meidän se kuulla".
"Kuuluisampaa musiikkia ei ole", vakuutti rouva Kliebisch. "Mieheni tosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun tähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?"
"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!" vastasi herra Kliebisch keveällä huokauksella.
Kun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon. Vaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui huokeammissa huoneissa "Orientissa", johon minä itse olin heidät neuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli kreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle, päinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien suhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka ovat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi sammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet, toisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan hallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa, niin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa kuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin johan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja ennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön työ, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan kaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä ovat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä, todisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden eivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.