Hadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä tuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon hänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet hunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän luilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti. Minä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta ottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin puoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin: "Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes', tuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että sinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa."
Sitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme vaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme ja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu ylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät kaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin kivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa vesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa Nero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien tulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli kääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta Nero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat eläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja sisaria.
Siinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt Pietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.
Me astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia, jotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo jämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin olenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös sitten olis' suunnaton P. Pietari?
Minun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin sisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun odotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!
Tosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto holveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in pienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai vahakynttilöitä — mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?
Kalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla, jonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville pyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni saapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja kuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä kuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt suuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua valtasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.
Kalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni oli asettunut.
Kun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä suurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin katselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka Bädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli vetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.
"Mitä hän sanoo! P, Pietarista, onko hän ihan ihmetyksen innossa?" kysyin.