Juomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen veron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö päivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse vähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin kerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee vähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin tarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa, kuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi, kuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen täytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi ja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti täydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!
Että Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta, se on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa pakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla puolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun oli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden, pyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään saanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän sitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.
Italia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja se olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.
Herrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten keräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina perille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi omalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän leppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis' johtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti tottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin maksuttomia voileipiä juuston kanssa.
Me kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät hedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli, — sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean näköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua, sallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin aikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä. Maat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen mukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä orangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten pienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia, elleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot. Rikka-ruohoista ei tietty mitään.
Vesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin tulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama hälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: "Vai niin, tämä siis on Neapel. — No, välttäähän tuo!" — Ja sitte oli meillä taas, niinkuin tavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.
* * * * *
Ote päiväkirjastani.
Me olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä kuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista? [Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla, pohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman pituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della Campanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian saaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän täällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä. Taivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät elämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja pois koulumestarin vallasta.
Romassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen kesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt se unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen kesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden eloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta päivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on itsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana kuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä tarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä on olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän kuinka kapiköyhä tahansa.