Neapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä pysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.
Käsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä, kuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin kortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät sitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista leninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta kuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä. Yksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa ja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras koristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa ja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis' aateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin palvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee Neapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän vaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole mikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä vaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas iloinen ja hilpeä eikö hän ole!
Eilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli "italialainen yö" ynnä soittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä rinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En mointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa kattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin ensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten sytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja, eikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä puistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo, huvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa kohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi valaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras keskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja soittokunnan säveliä. — Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht. Anton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi sen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen höyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat apuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein kansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin, niin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi: "Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun keskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon tamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä ylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin."
Toledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin neljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt Spielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita kärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin kuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata kertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta. Toim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle, sillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta. Mutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä tapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä, troskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja. Kaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko heillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia, joitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua taikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes on tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on sorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa kaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin koko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.
En tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai kuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?
* * * * *
Tähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa pitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin jotenkin auttava päiväkirja vaatii.
Kliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää vaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon ja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän, Henrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän oli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta oli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen, että hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi huutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa unta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. "Me lähdemme Venedigiin, siellä voin olla järvellä", päätti hän selityksensä ja sitten meni.
Mutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, "mintähden Mattinsa ottivat koulusta pois". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä satamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan — eno Fritz sattui siinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja näkinkengistä — ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin laupiaasti.
Siitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen kohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas pariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli varas vienyt Kliebischin kellon.