"Kah", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, "minä luulin teillä olevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa teihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän".
"Mitä ajattelette!" vastasin minä. "Tiede on pääasiallisesti olemassa meidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille edes jokseenkin mielitehtoiseksi".
Tohtori oli vielä enemmän vilpittömän näköinen, ja sanoi sitten:
"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa huvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä alttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä".
Minun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti, mutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole häijy. Toim. muist.]
Tässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan; missä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti semmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin sanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja hiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi minulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila äkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut matkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää. Minun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi arveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet, joista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt ajoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä:
"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen. Näette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin oikeittain kuuluvat — helvettiin!" — — —
Viimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut kortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: "Wilhelmina, sinä olet —"
Mutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren sisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja kivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani, vaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan taaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä ison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai, niinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.
Paluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun piti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla; mutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen selässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin ratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta ylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin maccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun Neapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän ääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti vähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan. Kalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin: