"Miten maistuu?"
"Sitä syö vaikka onnettomin ihminen", vastasi hän.
Minä käskin itselleni samallaista.
Koska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin ja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun kirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman tuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni professori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu, mitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa ja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä hiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta voisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen kuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa taulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat ihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia tuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja mukaan päin.
Mutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän oli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä aioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla ruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin istunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina lapaluihin asti.
"Kalle", ohkasin, "jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä voisin hieroa itseäni."
"Tiedätkös mikä siihen on sana italian kielessä?"
"Hae se tasku-sanakirjastas'."
Vaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa siinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. il moccatojo, kynttilä-niistimet; il pozzo, kaivo; la nuora, miniä, mutta sinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.
"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään apua", vaikeroin.