Eno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa hän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja kadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä mielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin on hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti ainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut — tää suuri jaloinen mies!
Eno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus käydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi Saksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin näyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin talonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi, vaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää, syyhynpuuttumatonta.
"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina", vastasi Kalle. "Hän luulee, että kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja parempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten kansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja paheita."
"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!" huudahdin minä. "Ennen pidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat katselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat kuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja."
"Ja kuinkas paljon eikös ole topattua vartta!" virkkoi eno Fritz.
"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea Saksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa".
Näin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi tie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita, joissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa, josko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta ryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata. Sitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä varustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat voitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan oli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen vapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin toisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena oli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa ja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät ahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se kunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne hyvässä rauhassa.
"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi", sanoi Kalleni, "jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain kapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua franskaa Berlinissä."
"No", sanoin minä, "olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta torunut olisin aina vaan saksaksi!"
Castellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni vaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.