Herra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan, hän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut pitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko Santa Prassede, johon hän vei meitä.
Vasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen vuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen ja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.
"No, hyvä herra, mitäs merkillistä tässä nyt on?" kysyi eno Fritz.
"Ettekö näe?" äkitti herra Oehmichen. "Voipiko kauniimpata löytyä kuin tää kivi?"
"Mikä kivi se on?" kysyin minä jyrkästi.
"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut. Miksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta ihmistä jotk'eivät suvaitse risooria."
"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen alusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli terveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?"
"Tämä kivi!" huudahti hän. "Katsokaas kuinka kaunis pohja — himeä katechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel — ja sitte nää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata housukangasta?"
Minä ällämystyin ihan puhumattomaksi; eno Fritz sanoi:
"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä kokonaiseksi asuksi."