"Kalle", sanoin, "toivoisin olevani Caprissa".
"Käykää Tivolissa!" neuvoi herra Oehmichen. "Miksi? Siinä on teillä luontoa".
"Onko Tivoli olutkapakka?" kysyin.
"Ei, vesilaitos vaan ilman humalaa ja maltasia", vastasi herra Oehmichen.
Hän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä avaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä, pian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.
Mutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät syvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä löysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en ikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta niin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen laakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä huoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt tuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja pensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä tulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä oikein muista.
Mutta yht'äkkiä ihastuin — minä tiesin missä olin.
"Kalle", sanoin, "nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä ollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa Ruusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu linna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa — aivan sama puutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean- ja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka ruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka Neptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin prinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen polskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun maa, niin sitten sit'ei ole missään."
Me istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien kalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi ruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien rikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen sivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat, jotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja vasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset silmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä elähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi- ja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että kukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi rikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.
"Kalle", sanoin, "töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein valveella".