Kalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo Kalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis tuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.
Ehtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti söimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli minulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin tänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs vanhanpuoleinen nainen:
"Me olemme kai kanssasisaria?"
"Kuinka niin?"
"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin luvakseni —"
"Hyvin hauskaa tulla tutuksi teidän kanssa!"
Oikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain kerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä, ja nainen — hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä — antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.
"Voih", sanoi hän, "ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka matkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi aatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita komeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä istuvat?"
"Monte Pinciolla — jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät naisia mielittelemässä".
"Aivan oikein. Siellä on monta ulkomaan naista joukossa."