"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä kanssasisar", sanoin minä.
"Eipä niinkään", vastasi hän, "täällä tahdotaan oikeita italialaisia tarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat sijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar rakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista ulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä sankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla kädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo olen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta täytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman taloutta. Mieheni on nimittäin maalari."
"Mitä hän maalaa?"
Rouva huoahti.
"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi omantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton noilta vanhoilta — nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. — Köyhä kun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut kukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin ja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein kuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen luomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa jokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin, taiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on mahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat hänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi pirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan missä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi me, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja vajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee? Meille kohosit liika myöhään."
Hän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään. Minä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama muoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.
Me käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten villaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa soodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva kiitti.
Siis — tällainen oli Roma yhdeltä puolen.
Seuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin. Se on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän kuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen katselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on sama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia ennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt vikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin tunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän kuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt vanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa siihen.
Maksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka Rafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?