Mutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden taideteosten katselemisesta.
Sixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan Vatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä penkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel Angelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta. Korkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se oli herra Spannbein.
Kohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen oli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten piirtämisillä professorin kirjaa varten.
"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni", valitti herra Spannbein, "mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin kirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä kaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on alkuperäisessä teoksessa."
"Miks'ei hän vertaile niitä itse alkuperäisiin?"
"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan ei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee hänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana, lukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia vastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään jäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee ukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun olemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain hyötyä tuosta nuuskusta."
"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa eteen", sanoi eno Fritz.
"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä tyttöä pidän."
"No paetkaa, tyttö kanssanne, — ja antakaa nuuskuriäijän tohria teostansa vanhain lunttainsa mukaan."
"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän pelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme".