Tämmöisiä pihinäpuheita niitä kuitenkin pidettiin aika usein, melkein joka kerta kuin Aaposta puhe tuli, ja sitäpä tytöt taas suhisivat tuolla karsinan hämärässä. Sipolan pienin piika, Tiina nimeltään, tiesi nimittäin kertoa uutisen, jota ei millään lailla voinut itseään varten säästää. Tässä päivällä leikkuupellolla ollessaan oli hän kuullut Aapon hyvän aikaa puhelevan mökkiläisensä Tuomas-ukon kanssa, ja pyytävän tämän tytärtä Annua vaimokseen. Tiina oli kyyköttänyt ruiskuhilaan suojassa ja kuullut Tuomaan vastaavan Aapon puheisin, joshan ei aivan myöntäenkään, niin eihän juuri ihan jyrkästi kieltämälläkään, "sillä se asia on tytön omassa tahdossa". Tästä tytöt suihkamaan, että "koska se kerran tytön omaan tahtoon heitetään, niin kyllä käy niinkuin on käynyt Aapolle ennenkin". — "Ja johan kaikki muut, paitse isäntä ja Annun isä, tietävät, että Sipolan renki Kalle jo keväällä on antanut kihlansa Annulle ja käynyt Tuomaalassa joka lauantai-ilta ja välistä viikollakin".
Näitä sitä vaan karsinassa tuumittiin, vaikka hiljaa ja varovasti, ett'ei emäntä kuulisi; mutta oli miten olikaan, Aapo istui vain yhä ääneti pöydän päässä eikä kukaan tiennyt suunnillekaan, mitä mietteitä hän savun seassa ilmoille laski. Illan kuluen alkoi piippunsa kuitenkin sammumistaan sammua, ja rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten tarinoihin kallistamaan.
Ei ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, "ett'eiköhän maatamenon aika jo käsissä olisi, jos mieli huomenna kirkkoon nousta."
Eipä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa yhden nähneensäkin monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. "Eikä sitä Vahtikaan tahdo haukkua, mikä mies se lienee." Tuota kaikki pojat, jotka suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, Kalle kaikista enin, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat: "taisipa se olla sen rosvo".
Ja jäipä kuin jäi Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan, ehdoittelipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, "että sietäisihän siitä vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu." "Niinpähän taitaisi tehtävä olla", arveli tuohon Tuomas, mutta penkin päästä meinaili Kalle, että "eikö liene turhaa työtä — kyllä ne kinttunsa katsoo."
Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä ja jokainen alkoi levolle hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään juoksivat he sen minkä jalat kannattivat lähimmäisen tien käänteen suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen ja sen hän heti kohta pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin, kopistettuaan "kahvit" piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäsi:
"Joko sitä aiotte levolle mennä?"
"Jopahan se lie makuunkin aika — vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria, ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen. — No, enhän saa nutustani selvää, mihinhän sen paninkaan."
"Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne. — Muistattehan sitä äskeistä puhettamme pellolla?"