"Muistan kaiketi! Kas tuossahan on nuttu! — Ettäkö toden teolla aikoisitte niinkuin naimapuuhiin ruveta! — No, tarvitseehan kunnon talo emännänkin."
"Sepä se on, sepä se on — äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoleiseksi, ja pitäisihän minunkin aikanani naida."
"Niin niin — nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin, niinkuin sananlasku sanoo — emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon kunnossa pitäisi. Mitenhän meidän Annusta mahtaisi olla?"
"Hyvin hyvästi, oikein toki ihan hyvästi siitä olisi. Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää koreile eikä kopeile, niinkuin nuo — (tässä kohden taukosi Aapo ja rykäsi) — mutta ettehän te pane vastaan, jos hän itse suostuu?"
"Josko hän itse suostuu — sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa — mutta mitäpähän pitäisi! Olethan poika ja kelpo mies, niinkuin isäsikin ennenaikoinaan. Luulisipa tytön katsovan etujaan, kun pääsee taloon, mutta käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet, yhtä hyvin kuin rikkaimpienkin lapset. — Parasta on että itse käyt tytön puheilla,"
Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas-ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua kyynysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään maksoi. Ja nahkaset korvilleen vedettyään, vaipui vanhus pian uneen.
Vaan kauvan vielä ukon mentyä istui Aapo paikoillaan, äänetönnä katsellen ikkunasta tummaan ulko-ilmaan eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva sävel seinän raossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa, hiljaa ulkona — ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.
Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi, mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Vaikka päivän koittoon olisi hän siinä ehkä saattanut istua, ell'ei karsinapuolelta tupaa olisi alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.
Ne taisivat kummastella, miksi ei ennen unelias isäntä tänään vielä ollut maata mennyt. Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähäsen vavahdutti niiden pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui kuitenkin nyt Aapo ja kenkänsä noudettuaan ovensuu-nurkasta, veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, kosk'ei hän mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt. Muulloin unelijasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan, mietityttihän vaan kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiiruusti veti harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas-ukko. Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti ulko-ilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan kuhilaspellon hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa kiiltelevin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahteli maantien takana yösyötössä kulkevan lehmikarjan rautaiset kellot. Mutta muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä seisattui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysteli tarkasti taakseen, mutta kun ei mitään kuullut eikä ketäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi hän sulkupuiden välitse maantielle. Jos hän vielä kerran olisi taaksensa katsonut ja oikein tarkalla silmällä katsonut, olisi hän ehkä huomannut, kuinka keskimäisen aitan ovi, jossa nuorempi naisväki makasi, hiljaa, hyvin hiljaa meni raolleen, kuinka sieltä kaksi — neljä — kahdeksan silmää isännän jälkeen tirkisteli ja kuinka ovi sitten yhtä hiljaa taas sulkeutui kuin se auvennutkin oli. Mutta Aapolla oli nyt matka mielessä eikä hän tätä keksinyt eikä myöskään kuullut, kuinka siellä oven takana sitten hiljaa hänen jälkeensä nauraa kuherrettiin. Hän vaan alkoi astella kasteista maantien viertä, kiireenlaiseen väännätellä, kädet väljissä nutun taskuissa.
Puolen virstan paikoille kuljettuaan juhlallisentummassa yössä, jota ainoastaan joku iltaruskon häikäisevä tähtönen siellä täällä himmeästi valaisi, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä alkoi tuntua kummallinen töminä. Ensimältä se kuului hiljempaa, ikäänkuin kaukaa kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä kasvavalla vauhdilla ja kuminalla — ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen päältä kivihin tulta-iskevin kavioin korskuva hevoislauma. Ell'ei Aapo olisi toiseen kertaan heittänyt miettimistänsä siitä, että "mitähän nuo nyt laukkaa" ja nopeasti hypännyt raviin, josta lika hänen ympärilleen roiskahti, olisi hänestä siinä paikassa tullut multasen maantien miehiä. Mutta kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin peljästyivätpä vauhkat hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat hekin vähän syrjään ja kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.