Noustuaan ravista tielle ja toinnuttuaan vähäsen, tempasi Aapo ison kiven kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: "ääh!", johon hiljaiset metsät vastasivat: "ääh", lähätti hän sen vonkuen menemään jo kaukana kumisevan hevoislauman jälkeen.
"Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa", mutisi Aapo kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan. "P——n kylänkonit!" oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut, sillä kiroominen on Jumalan sanassa kielletty.
Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisi ja sora kantapäissä kohosi. Pian taltui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi valtatieltä syrjäpolulle, jonka tiesi Tuomaalaan vievän. — Sillä Tuomaan tyttären luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan. Yöjalkareissulla oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan tallusteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei kuortunut valaisemaan. Arkana asteli mies ja kokoon oli kuristunut sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku ja usein kompastui jalka pimeässä milloin kivehen milloin kantoon. Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja heittämään sillensä koko tuuman, mutta tukehutti hän kuitenkin tämän halunsa ja kulki eteenpäin. Ja jääköön hän nyt kulkuansa kulkemaan, mutta juostaan me edeltäpäin sinne, mihin hän pyrkii.
II.
Tuo Tuomaalan mökki on sievonen mökki, rakennettuna pienosen luhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöittää siinä nyt hämärän sisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa nurkattain on pihanpää; huoneet ja ta'ampana tuolla seisoo aittapari, joista toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.
Hiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä helmassa, Narahtaapa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta poikiaan kuletteleva sorsa ja välihin kalahtaa kujasta pikkuhärän kaulassa rautanen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen hännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei sorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.
Yht'äkkiäpä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja, kello kalisee ja tutusti ynisten rientää vasikat porstuan ovesta tulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy sanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan vasikat astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja vieläpä pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pianpa poistuu solakkavartaloinen tyttö, astuu helhytellen solasta aitallenssa ja sinne katoaa. Hetken hän siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee päällensä puhtahan hameen ja punareunuksilla hihansuita koristetun ostopalttinasta ompelemansa pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta saamansa pihkahelmet ja sormehensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän on Kallen kihlattu, on ollut jo Helluntainpyhistä saakka.
Istuutuu sitten tuo somaksi suoriutunut tyttö aitan kynnykselle, leuka kätehen nojaten, ja katselee, katselee tuonne metsän laitaan kesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.
Mutta sitä, jota hän odottaa, sitä ei vielä näy — ei sieltä näy muuta kuin mustaa, pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa iltataivasta. Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen takanansa aita ja säpsähtäen tyttö jo ennättää aatella, että "sielläkö se nyt tuleekin tuo?" ennenkuin päänsä kääntää. — Mutta se onkin vaan Vahti, joka nyt päiväisiltä juoksuiltaan kotiutuu. Hiljaa vikisten ja tuuheata häntäänsä tuttavasti heilutellen se tytön luokse juoksee ja laskee päänsä hänen polvilleen. Hellästi tyttö häntä silittelee, hyväilee — koska ei Kalle joudu ja yö jo on ja muutenkin ikävä.
"Vahti-miestä, voipa sitä Vahti-miestä — mistäs nyt tulet ja mikset miesten matkassa kulje? — Vahti-miestä — mutta eipä se jätäkään Annua yksinään, eipä jätäkään, kun kaikki muut vaan jättää. Vahdi sinä vaan — vahdi vaan taloa, olisihan minussakin vahtimista — (nyt katsahtaa hän taas tuonne metsänrinnettä kohti) — mutta et sinä minua ymmärrä vahtia, olet järjetön luontokappale, vaikk' on silmäsi niin viisaan näköiset. — Vaan miks'ei hän nyt jo tule — eiköhän tullekkaan — —" mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää luikahtaa tytön käsien alta ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle päin. Sitten ärähtää se äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän ajan päästä ja tuntuu vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle vikisee.