"Se on Kalle, se on Kalle! — Vaan minäpä en ole häntä näkevinänikään — Saadaanpa nähdä, mitä Kalle tekee, kun tulee", — ja poispäin kääntää vilkas tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa kättänsä ja katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuolta tuvanharjan takaa jo alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan, vaikka kyllä kuulee, kuinka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan telmii. Eikä hän päätänsä käännä sittekään, vaikka Kalle aivan vieressä yhä Vahdin kanssa mellastelee. "Eiköhän se suljekaan minua syliinsä — yhäköhän se vaan koiran kanssa leikkii" — ajattelee tyttö ja odottaa vielä vähäsen, mutta kun Kalle ei sittenkään häntä syliinsä sulje, ja yhä vaan koiran kanssa leikkii, niin jopa pitää Annun päänsä kääntää. Vähäsen hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähäsen, että vaan parahiksi saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä äänellä: "ka, hyvää päivää — sinäkö sitä oletkin, minä luulin että kuka se oli". Sitten hän kääntää taas päänsä pois ja alkaa hyräillä itsekseen. "Päivää, päivää!" vastaa Kalle, mutta pelailee vaan sillä välin vielä koiran kanssa — "vaikka yöhän nyt jo onkin — kas, tuota Vahtia, — soh — ei anna yhtään rauhaa." — "Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!" Vahti hyppää Annun luo, nuolasee häntä poskelle ja laukata kaapasee sitten siitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat tuota ensin säikähtävät, hyppäävät mörähtäen askeleen syrjään, mutta seisattuvat sitten ja märehtivät sitten taas yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Kalle ensin vähän aikaa seisoo ja katselee aitan kynnyksellä istuvaa tyttöä. Mutta tyttö ei katsele häntä, katseleehan yhä vaan kohden himmeää iltatähteä eikä virka mitään, hyräileehän vaan vähäsen.
Eikä poikakaan mitään virka. Hiljalleen laskeutuu hän kivelle tytön viereen istumaan. Tyttö kyllä sen kuulee ja tuntee, mutta ei ole kuulevinaan eikä tuntevinaankaan. "En ole tietävinänikään — mitäs hän ensin vaan koiran kanssa leikki — saas nähdä eikö tempaa syliinsä —"
Tyttö arvaa ihan oikein. Ei hän enää toista kertaa ennätä samaa ajatella, niin jo napsahtaa poskelle suutelo, napsahtaa toinen, napsahtaa kolmas ja kahden puristavan käsivarren välissä on tyttö.
"Ai, kuin säikäytti toista — heitä irti — muuten minä! — No — no — no —! minä huudan isää ja äitiä! — Mutta minkätähden sinä niin kauvan viivyit? — Eipä lauantainakaan luulisi joutuvan tyttönsä luokse."
"Eipä tuo vielä myöhäistä ollut, koskapahan ei pyrkiäkään tarvinnut — ethän vielä ollut levolle aikonutkaan."
"Niin, mutta minä olen odottanut jo päivän laskusta asti — täällä ei ole ketään muita kotona kuin minä — isä on teillä ja äiti ja Mari menivät kirkkoon."
"Hyvä sitten! Mutta sinä et tiedä uutisia? Kohta saat talon isännän sulhaseksesi."
"Olehan toki! Sinustako talon isännäksi? Pyhyy! Koehan vaan renkinä pysyä ja minä pysyn mökin tyttönä."
"Ja sievänä tyttönä — minun omituisena Annuna! — Olitpa ihana, kun istuit tuossa äsken helmet kaulalla."
"Mutta kuitenkin viivyit ensin melkein puoliyöhön ja sitten pelasit vaan koiran kanssa —"