Vielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse, ilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa myödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän oli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut pääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten paljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki velkansa.
Nimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen kolmensadan markan paikkeille.
"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!" sanoi nimismies.
"Onhan niitä kertynyt", tuumaili Antti.
Nimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille hinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko hän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki irtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla oli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!
"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain maksuksi", vakuutti nimismies.
Tämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen sydämmellensä.
"Vielähän sitte kontu jäisi!" ehätti Antti.
"Vielä", vakuutti nimismies.
Antti seisattui ajattelemaan: "Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi", sanoi hän hetken päästä, "että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää, niin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti, ett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee kauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin joutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi."