Akilleen teki mieli nostaa Ella syliinsä ja kantaa kauas pois pakosta ja pahasta.
Mutta yhtäkkiä hän havahtui haaveistaan. Hänen edessään seisoi Jori
Fellman ja pyysi Ellaa laskemaan.
Jori oli hienossa humalassa. Ella kauhistui ja kieltäytyi. Jori heitti heihin synkän, pilkkaavan katseen ja räjähti nauramaan. Sitte hän poistui.
Ella ja Akilles oli häväisty. Heidän täytyi lähteä pois. Akilles kuohui suuttumusta. Ella häpesi ja purskahti itkuun.
Heidän pois kävellessään kuuli Akilles, miten nauru yltyi. Sitte erotti vain rautakelkkojen piirron jäätyneeseen rataan korvia särkevästi.
He kävelivät sanaa puhumatta. Ella itki. Mutta Akilleen sisässä kuohui.
— Ne halveksivat minua! sanoi Akilles.
Ella ei vastannut. He kävelivät ohi seurahuoneen, missä kaupungin herroilla olivat suuret laskiaisjuomingit. Ikkunaverhoissa erotti hassunkurisia varjokuvia sisällä olevista. Rämisevä soitto helisi ja sitä säestivät nauru ja puheenporina.
— Kerran näin minä haaveillessani kauniin näyn. Minä olin suuri runoilija ja sinä minun rouvani —
— Oh! Älä viitsi!