Aivan mustana kuhisi nuorisoa mäki. Suviansioillaan oli Akilles laittanut itselleen uuden puvun ja uuden päällysnutun. Hänellä olivat kalossit ja hänellä oli päässä kaunis kriminnahkalakki. Ulkomuodoltaan oli hän aivan moitteeton ja siitä hän tunsi itsensä varmaksi.
Tuolla oli Ella. Muutamalta toverilta sai Akilles lainaksi suuren rautakelkan. Hän meni Ellan luo ja pyysi saada laskettaa.
Ella punastui väkijoukon tähden ja heitti tarkastavan katseen Akilleen ulkomuotoon. Mutta Akilles oli yhdellä sanalla sorja. Hän lähti. Ja kuuli, miten hänen tuttavansa nauraa tyrskivät hänelle.
Varoen ja huoltaen lasketti Akilles Ellaa. Hän ei yhtään huomannut, miten ihmiset nauroivat ja miten paljon pilkkaa hänestä tehtiin. Ella sen huomasi, mutta oli luja.
Akilles oli kuin huumautunut. Hän samalla kertaa eli auringossa, suuressa tulessa, autereisessa avaruudessa. Hän ei huomannut syntistä maailmaa, ei pikkumaisia ihmisiä eikä lumista maata. Hän näki vain kaksi timanttisilmää, kuuli hopeankirkasta naurua ja hengitti rakkaimman olennon läsnäoloa.
Mutta kesken kaikkea riemua hän kysäsi:
— Oliko hauska olla kevään hengetär?
— Huh!
— Miten siksi jouduit?
— Pappa pakotti olemaan.