Akilles lähti ulos. Kirje tukahdutti häntä. Paljon oli hän saanut pilkkaa jo kärsiä siitä laskiaisesta siellä mäessä … olivat pilalle viillelleet koulun eteisessä hänen kalossinsa ja päällysnutun repineet … ja puheillaan piikittäneet … mutta tämä kirje oli sentään kaikista kirvelevin … se vaikutti kuin suola haavaan … hyvänen aika, miten ihmiset ovat mataloita…!
Mutta mihin hän kulki? Hän lähti kauppaneuvos Fellmanille päivälliselle. Ja joutui — Ellan kamarin ikkunan alle!
Kiiruusti hypähti hän pois. Ja kulki … kulki…
Hän ei saa Ellaa pelottaa… Sillä tyttö on arka lintu ja sen pesää vahtivat mustat yököt… Mutta tämä on hänellä — Ellalla — vain satunnainen päähänpisto … ovat varmaan pelotelleet … uhkailleet … häntä … tyttöraukkaa…
Akilles käveli ja mietti. Oli kova kevätpakkanen. Vihainen viima puristi veret kylmiksi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.
Pää oli Akilleella painuneena rintaan ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, kopeloivat päällysnutun taskunpohjaa. Mutta silti jäi niistä osa ulkopuolellekin kun taskut niin matalat olivat. Viima vihaisena pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja selkärankaa värisytti. Kalossia ei ollut — ne kun armaat toverit olivat viillelleet — ja kengät olivat pohjista vähän hajalla. Akilleen hento vartalo värisi kovasti.
— Ellan kirje on sukulaisten pelotuksen aikaansaama. Siinä se!
Akilles joutui hajamielisenä viimeinkin Fellmanin talon portille, paikoille, joista oli lähtenytkin.
Muissa taloissa sai Akilles syödä herrasväen pöydässä, kun herrasväki ensin oli syönyt. Mutta Fellmanissa syötettiin häntä kyökissä. Ja täällä oli jumalattoman ärtyinen, vanha, uppo häijy kyökkipiika… Hän oli kovin paljon myöhästynyt nyt…!
Tämä ruokakierto — hyi kuin se oli alentavaa nuorelle, terveelle, uhmailevalle ylioppilaskokelaalle, joka hakkaili miljoneerin tyttöä…!