— Et kai tutenttina maleksikaan minun vastuksenani.
— Maija on aina niin leikkisä.
Kun Akilles palasi kotiinsa, oli äiti hyvin pahalla tuulella.
— Tässä kävi juuri konsulinna sanomassa, että minun nyt tästä puoleen pitää ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Oh! Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa. Sietämättömäksi alkaa tämä elämä käydä. Pitoihin ei minua enää tarvita. Vaatteita ei minun anneta enää silittää. Muka likaan ne. Ja tänäkään päivänä en ole vielä syönyt Jumalan jyvää, valitti Anna ja pillahti itkemään.
Hän oli jo aivan kulunut ja kulmikas.
Ulkona kaareusi harmaa taivas. Sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä ulkona vonkui. Kuulosti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla luodut vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan. Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta. Eikä kumma, että Anna itki, kun hän ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hän — vaimoihminen! Hän, joka ennen tuolla päärakennuksen salin parkettilattialla konfektitarjotinten kanssa liukui…
Akilles ymmärsi, että Ellan kirjeen ja tämän määräyksen kanssa oli yhteyttä…
— Me muutamme pois, äiti! Sanokaa niin konsulinnalle. Minä käyn tuomarilta pyytämässä puhtaaksikirjoitusta ja rupean antamaan tunteja. Panen öitä lisäksi. Olemme jo liian kauan olleet herrasväen jaloissa.
Äidin silmät loistivat. Hän syleili Akillesta.
— Enkä enää syö noita viheliäisiä armopaloja. Minä tunnen voimani kasvavan. Mutta nyt sano, äiti, minulle, mikä mies oli isäni! Se tieto on minulle kullanarvoinen.