— Ei — ei. Sitä et saa tietää, vaikka minut tähän lävistäisit!
Anna jähmettyi aivan harmaaksi kasvoiltaan. Nyt jo Akilles ymmärsi.
— Sinä kai rakastit häntä liian paljon … ja hän petti…
— Sinulla on, rakas Akilles, liian huono äiti. Ja sinä kärsit siitä.
Minä sen ymmärrän. Mutta sinä, kulta Akilles, älä särje naisen sydäntä!
Ja tule sinä Jumalan avulla paremmaksi kuin sinun huono äitisi!
Äiti itki hirveästi. Mutta Akilles lohdutti. Lupasi mennä ostamaan ruokaa ja tuomariin noutamaan kirjoituksia.
XIV LUKU.
Suuret, korkeat, valkoiset sillat. Ja niiden alla mahtava koski kolmihaaraisena vielä puristettuna jäiseen teräsvyöhön. Mutta se vyö monesta kohdasta oli rikki ja rikkeimissä hirveitä virveleitä … härän silmiä … vaahtoa … kuohua … ahdistetun elämän riehuvaa innostusta…
Jään alla pauhasi salainen virta ja tuolla ylempänä oli vuoria, ladotut toistensa päälle kasautuneista mahdottoman suurista jääteleistä. Niitä oli jättiläisen käsi sinne nostellut ja ne hohtivat ja paistoivat auringossa kristallikummuilta. Kun ne lähtivät liikkeelle, niin ympäristö oli vapiseva. Sillä jättiläinen oli heräämäisillään. Ja raivostuneena se repisi rikki sen rinnoille lasketun … pinnistetyn kylmän vyön … ojentaisi vapautuneena käsivartensa ja syleilisi liian voimakkaasti sen kupeille laitettuja, pieniä ihmiskäden nostamia tavara-aittoja. Kunnes taas talttuisi. Ja laineillaan kaupunkilaisille kultaa kantaisi ylimaan korvista. Sillä tämä joki oli miljoneerien elämän suoni.
Tänä talvena oli jättiläisen uni ollut tavattoman sikeä ja tavattoman pitkä. Ja sitä rajumpi olisi herääminen…
Se jo uhkasi purkautua tuhansien, miljoonien voimalla … kuka insinööri mittaisikkaan sen voiman rajuimman tulvan aikana!