Äärellä oli merikoulu. Kun tuolla ylhäällä, penikulmien päässä jäät alkaisivat liikkua, niin silloin rautavanteinen pallo merikoulun harjalle nostettaisiin merkiksi kaupunkilaisille, että nyt on taas tulossa se historiallinen hetki, jolloin ylimaan jäinen sydän sulaa ja kylmän talvensa mereen viskaa kuohuvana, vimmattuna, ärjyvänä, hävittävänä tulvana. Pois silloin arat sielu:! Silloilla parveili koko kaupunki. Sillä kaikki olivat jännitetyt ja kaikki tahtoivat nähdä … jotain suurta ja hirveää…
Akilles oli eilen illalla saapunut pääkaupungista tutkinnoista. Hän oli valmis ylioppilas. Ja hän oli häikäisevän loistava ylioppilas. Korkeimmat arvosanat … uusi pääkaupungissa laitettu puku … otsalla mustakiharaisella valkoinen lyyrylakki ja sen alla haaveksivat silmät, terveet, punakat posket…
Hän nosteli tuttaville hattuaan, nauroi ja oli iloinen… Tässä kulki Ella erään naistuttavansa, hienon neidin kanssa. Akilles tervehti komeasti ja pyörähti rinnalle. Sillä hän luotti valkolakkinsa arvotettuun mahtiin. Ja Ellan silmät sädehtivät niin kiehtovina, kuin kutsuvina.
— Tervetuloa! toivotti Ella raikkaasti.
Naistuttava huomasi joukosta pilkallisia silmäyksiä ja sopivassa tilaisuudessa jättäysi pois seurasta.
— Nyt olen vapaa nuorukainen… Ja minun edessäni on koko maailma … elävänä ruusutarhana … puhui Akilles.
— Olet. Ja minä sydämestäni onnittelen … puhui Ella.
Kaikki heitä kääntyivät kummissaan katsomaan.
— Ihmettä että ihmiset, jotka asuvat tällaisen luonnon keskellä ja saavat joka kevät kuulla sellaisen jylhän ihanan vapauden laulun kuin tämän kosken jäistään purkautuminen on, ovat niin pikkusieluja, niin hometta aivoissa … se on surkeaa … ja ne eivät ymmärrä luontoa … puhui Akilles.
Ellakin silmäsi ympärilleen. Ja näki kylmiä katseita, kylläisiä, ilkkuvia katseita…