— Voi hyvä lapsi!
Konsulinna itki. Ella kalpeni, mutta räjähti vallattomaan nauruun:
— Niin farmori! Nyt minä olen onnellinen ja pyydän saada lukea kauniin
Akilleen kirjoittaman kauniin runon…
Ella rupesi lukemaan. Taidokkaasti, innokkaasti hän lausui, teki liikkeitä ja korotti ääntään.
Sivulta hän vain huomasi, miten konsulinnan kasvot nytkähtelivät, miten ne kovasti punottivat…
Mutta hän lausui milloin pehmeästi, sydän sulaen, kun oli esillä rakkauskohta, milloin harmista väristen, kun puhuttiin kääpiöiden kullasta ja verisistä kynsistä…
Nyt kovasti romahti. Hirveä! Konsulinna makasi lattialla, suusta vaahtoa valui ja ruumis nytkähteli.
Ella huusi hirveästi. Palvelijat juoksivat hätään.
Ella heittäytyi isoäidin rinnalle, huusi mielipuolen tuskalla. Mutta hänet kannettiin vuoteeseensa.