Morsian oli nuori ja viehkeä. Hän oli vielä puoleksi lapsi. Häntäkö Anna voisi kadehtia? Ei ollenkaan. Päinvastoin häntä säälitti raukka. Sillä Lennart oli Annan silmissä muuttunut olennoksi, jonka takin liepeetkin lemusivat halpamaisuutta. Siellä hän kyllä salissa keikaili morsiamensa rinnalla, mutta kohta jäätyi ja kalpeni, kun Anna häntä lähestyi.
Ja olihan koko miljoonamiehen onni ja kunnia tänä iltana Annan kädessä. Jollakin sanalla, muutamalla käden liikkeellä Anna olisi voinut hänet murskata. Se oli hän — Anna — joka olikin illan kuningatar. Jos hän suvaitsi, niin kaikki meni hyvästi ja komeasti. Mutta jos hän ei suvainnut, niin komeus ja korska muuttui kaikki nieleväksi häpeäksi, kyyneleiksi … kyyneleiksi…
Niin paljon arvoa on köyhänkin naisen poljetulla verellä. Silläkin on hintansa, joka joskus voi pidellä miljoonia keveästi kuin paperileijaa…
Nyt juuri tänä iltana hän voisi kiristää tuolta mieheltä tuhansia … kymmeniä tuhansia…
Ja silloin se julmasti saisi huomata, että köyhänkin naisen poljettu veri maksaa enemmän kuin makeispussin…
Hän ei itse tahdo kostaa… Kostakoon Jumala…! Mutta hääillan loiston ohjat … ne ovat hänen kädessään…
Hän säälii lurjusta ja tyytyy siihen, että se kaikessa komeudessaan omana hääiltanaan kalpenee hänen edessään…
Kalvetkoon katala! Konsulinnan tähden hän — Anna — sallii ilon loiskahdella, sallii soiton viehkeänä humista ja laulun läikkyä, sallii hääkansan nauttia ja nauraa, sallii hääonnen, hääriemun kattoon kohota ja suurista avatuista kovin valaistuista ikkunoista kauas ympäristöön kieriä, sallii hän — petetty palkkapiika…! Mikä mahti köyhänkin naisen poljetulla verellä sopivana hetkenä käytettynä…!
Hän ei itse tahdo kostaa… Kostakoon Jumala!
* * * * *