Vuoden takaa häistä synnytti Lennart Bergin nuori rouva tytön. Mutta kuoli itse synnytystuskiin.
— Se on taivaan kosto, sanoi Anna itselleen sen kuultuaan.
Pieni orpo jäi konsulinnan hoidettavaksi. Lennart osti itselleen uuden talon ja muutti sinne asumaan.
Meni vuosia, ett'ei Anna käynytkään Bergissä.
II LUKU.
Anna oli muuttanut uuteen asuntoon. Sillä hänen oli pitänyt suurempi huone saada, kun silitettäviä vaatteita niin paljon karttui. Jo kuudetta vuotta oli hän tätä hommaa pitänyt. Ja melkoisella menestyksellä.
Anna asui nyt toisessa päässä kaupunkia, rantapuolella, missä aava meri vastassa oli.
Ulkona — nyt oli lokakuun loppupäiviä — oli kuiva ja kylmän purema sää. Jäätyneet lehdet, joita varisi pihalla olevista puista, kovaa ja karua maata pitkin keveinä lentelivät. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jääriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli kovin alhaalla ja kivikkokarit paljaina paistoivat kylmän selän keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.
Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpenevästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan.
Työtä tehdessään Anna muisteli eilistä päivää. Sillä eilen monen monen vuoden takaa oli Bergin konsulinna ajanut hänen luokseen kiireestä kantapäähän mustassa murhepuvussa. Itse konsuli oli kuollut. Ja hän oli taas tullut Annaa pyytämään heille. Taas oli Matti Kela kuskina. Ja taas oli pieni kuormallinen ruokatavaraa Annalle mukana. Nyt taas, niin monen vuoden takaa.