Ensi puheikseen oli konsulinna pyytänyt Annalta anteeksi, että hän oli unhottanut Annan. Konsulinna oli tuntenut omantunnon vaivoja Annan tähden.
Niin hän Annalle itse kertoi.
Kaikkea tätä nyt Anna muisteli, vaikka hänellä olikin kova kiire. Iltapäiväksi oli jouduttava laittajaksi muutamiin pienempiin häihin. Ja sitte huomenna mentävä valmistelemaan Bergiin suuria hautajaisia.
Annan kasvoilla näyttäytyi jo hienoja kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eivätkä kauneutta, vaan ennen aikojaan lakastuneen ihmisen tunnusmerkkejä.
Vielä toisinaan parempiin pitoihin lähtiessään pyyhkäisi Anna kaikessa hiljaisuudessa ihomaalia kasvoihinsa. Sillä hän salaa pelkäsi, että rouvat hänet hylkäävät, ell'ei hän ole "nätti".
Akilles leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissa, jotka Anna oli saanut herrasväeltä. Nämä arkivaatteet olivat, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli lahjaksi saanut. Mutta pyhävaatteuksena oli samettipuku, jonka Anna oli itse laittanut. Ja sekös puki Akillesta! Hänen valkoinen hipiänsä mustan sametin rinnalla aivan loisteli.
Tuossa Akilles oli lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin, pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon.
Mutta sekään asento ei häntä tyydyttänyt. Taas uudelleen ja uudelleen hän niitä otti ja pani. Näki että pojalla oli makua. Ja se kai oli perintöä äidiltä.
Mutta nyt teki hän vallankumouksen. Hän pisti kenraalin, jolle hän ei mielestään löytänyt sopivaa paikkaa, aivan pelkkien sotamiesten joukkoon! Ja se häntä nauratti. Nyt hän oli tyytyväinen. Nyt hän oli vaipunut leikkiinsä, puhellen hengettömille tinapalasille kuin jos ne olisivat olleet tajullisia.
Akilles oli nyt kuuden vuoden vanha. Hän oli sievä ja soma poika. Äidin kauneus Akilleessa loisteli.