Seinällä oli taulu, joka esitti pientä tyttölasta. Se kai piti olla enkeli, koska sillä olivat niin ihmeen ihanat kasvot ja kultakiehkurahiukset. Jostain herrastalosta oli Anna sen jo liiaksi käytettynä saanut. Ja se oli hänen huoneensa ainoa loistoesine. Sillä se oli öljyväritaulu kullatuissa puitteissa.
Tähän tauluun oli Akilles lapsellisella ihastuksella mieltynyt. Nytkin hän yht'äkkiä heitti tinasotamiehensä ja siirtyi katselemaan kuvaa.
— Ovatko, äiti, enkelit todella noin kauniita? kysyi hän.
— Jumalan enkelit ovat vielä kauniimpia, lapsikulta, vastasi äiti.
— Milloinkahan niitä saisi nähdä?
— Sitte kun kuolee.
— Minä tahtoisin kohta kuolla, että näkisin enkelin.
— Pienet lapset enkelit kuoltua kantavat taivaaseen.
— Kantaisivatkohan enkelit minutkin taivaaseen, jos nyt kuolisin?
— Kyllä varmaan.