— Akilles-rukka! Äidin pitää mennä. Ja jättää Akilles. Voi miten se äidistä on julmaa jättää aina Akilles. Mutta huomenna pääset sinäkin mukaan, kun menen konsuli Bergille. Niin konsulinna pyysi. Pyysi moneen kertaan ottamaan sinut mukaan. Ole nyt hiljaan. Sitte huomenna menemme yhdessä.
Akilles ei ollut vielä koskaan käynyt Bergissä. Eikä paljon muuallakaan. Yksinään neljän seinän sisällä hän sai olla, kun äiti oli poissa. Yksinäisyydessä oli lapsen sieluelämä erikoisemmaksi kehittynyt. Elämä moninaisine ilmiöineen oli hänelle uppo-outo. Kun aurinko paistoi ja päivän valo merellä rakennuksen etupuolella laineilla kimmelsi, syventyi hän sitä katsomaan ja puhelemaan Jumalalle kahden kesken. Silloin hänen oli niin hyvä olla. Tai kun meri tumman sinervänä sileänä kuin maidon pinta väriloisteisessa suvi-illassa lepäsi, katseli sitä Akilles, kummeksien sen laajuutta ja lakeutta. Hän kuvitteli sen pitkäksi … pitkäksi … joka ei koskaan lopu. Ja sen takana taivaan rannalla asui Jumala enkeleineen. Siellä se oli taivas. Sillä sinne aurinkokin nukkui. Siellä vielä iltarusko kuumotti, kun jo huoneen loukosta mörköjä nousi.
Sillä huoneen porstuasopukka oli pahojen mörköjen asuntopaikka. Kun Jumala enkeleineen taivaassa hämärään peittyi, niin silloin möröt valveutuivat. Ja lähtivät liikkeelle sopukastaan. Pimeässä ne elivät ja pelottelivat.
Päivisin hänen yksinään ollessaan oli meri hänen ainoa seuransa. Sinne hän katsoa tuijotti, katseli kaikki sen eri vivahdukset ja ymmärsi, että se on suuri ja mahtava. Jumalan mahtavuutta hän juuri käsitti merenä.
Mutta pimeänä aikana hän pahasti pelkäsi mörköjä. Anna yksinkertaisuudessaan oli niillä Akillesta pelotellut, kun Akilles oli tottelematon. Mutta niistä kasvoikin lapsen mielikuvituksessa hirveät olennot: mustat, tassuttelevat, hiljaan kuiskailevat pahat henget hirveän suurine kourineen, jotka ulottuivat kaikkialle kamarissa.
Vain ne kaksi eri puolta elämää Akilles tunsi. Toisaalla meren, auringon, Jumalan ja enkelien maailman valon aikana; toisaalla mustien mörköjen maailman pimeänä aikana.
Kun Anna lähti, pani Akilles kätensä ristiin kuvan alla ja rukoili enkeliä suojaamaan itseään möröiltä.
Kuva loi suuret silmänsä Akilleen silmiin luottavasti. Niin se
Akilleesta näytti.
Akilles tyyntyi.
— Huomenna minäkin pääsen mukaan! Leikki ei enää Akillesta huvittanut äidin lähdettyä. Hänellä oli paha mieli. Hänellä oli ikävä. Hän katsoi enkeliin. Ja se katsoi häneen luottavasti.